Suoraan sisältöön
Suomen ulkoministeriö

Ministeri Jaakko Nummisen esitelmä Voksenåsenilla 3.12.04 - Suomen suurlähetystö, Oslo : Ajankohtaista

SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Oslo

Finlands ambassade
Thomas Heftyes gate 1, Oslo
Puh. +47-2212 4900
S-posti: sanomat.osl@formin.fi
Norsk | Suomi | Svenska |  |  | Instagram
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
 
Puheet, 9.12.2004

Ministeri Jaakko Nummisen esitelmä Voksenåsenilla 3.12.04

Ministeri Jaakko Numminen seminaarissa ”Kulturarv og kulturbasert næring på Finnskogen. Den svensk-norske Finnskogen i Fokus” Voksenåsenin kulttuurikeskuksessa perjantaina joulukuun 3. päivänä 2004 klo 15.45.

C.A. GOTTLUNDISTA ÁRPÁD SAILOON, SUOMEN KULTTUURI-PIIRIEN MIELENKIINTO SUOMALAISMETSIIN KAUTTA AIKOJEN

Epävirallinen historiallinen katsaus

Keski-Skandinavian 1600-luvulla syntynyt suomalaisasutus Ruotsin Värmlannissa ja Norjan Finnskogenissa oli Suomessa lähes unohdettu aina 1810-luvun ja 1820-luvun taitteeseen saakka, jolloin suomalaisasutus tuli ainakin kielitiedettä ja historiaa harrastavien kulttuuripiirien tietoon yllättävää tietä ja varsin erikoislaatuisella tavalla.

Suomalainen ylioppilas Kaarle Akseli (Carl Axel) Gottlund (1796-1875) opiskeli monien muiden suomalaisten tavoin Uppsalan yliopistossa. Hän oli saanut tehtäväkseen arvostella saksalaisen Friedrich Rühsin Suomea esittelevän teoksen ”Finland och dess invånare”. Kirjasta hän yllätyksekseen huomasi, että Ruotsissa asui vanhastaan Suomesta muuttaneita asukkaita. Tuota pikaa hän kiiruhti kesällä 1817 Taalainmaalle, missä Uppsalaa lähimmät suomalaisasumukset sijaitsivat. Hän kiersi Taalainmaan syrjäseudut suuressa kaaressa idästä länteen. Hän kävi myös Hälsinglannin puoleisissa rajapitäjissä ja Värmlannin ja Västmanlannin vastaisella rajalla. Kolmen kuukauden aikana hän merkitsi muistiin kaskisuomalaisten asutus- ja sukuhistoriaa ja keräsi muinaisrunoja ja loitsuja. Romanttinen Gottlund oli innoissaan ja valmistautui huolellisesti kokonaisen vuoden kestävään tutkimusmatkaansa Värmlantiin ja Norjan puoleisiin suomalaismetsiin. Uuden matkansa hän teki vuosina 1821 ja 1822.

Tällä matkalla Gottlund keräsi rajaseudun suurissa suomalaiskeskuksissa, erityisesti Röjdenjärven rannoilla, suuren määrän kansantietoutta ja asutushistoriaa. Gottlundin elävät ja ujostelemattomat päiväkirjat, jotka vasta hiljattain on julkaistu täydellisessä asussaan, antavat hyvän kuvan hänen kulkemastaan reitistä ja hänen tapaamistaan ihmisistä. Gottlundin tapa esiintyä herroiksi teki syvän vaikutuksen kansanihmisiin. Hänen metsästyspukunsa, koiransa ja pyssynsä tehosivat niin suomalaismetsien perinteen taitajiin ja nuoriin piikatyttöihin kuin pappiloiden ja kartanoiden kauniisiin neitoihin. Ken tahansa maailmankirjallisuuden Don Juan tai Casanova voisi kadehtia Gottlundin vaellusta suomalaismetsissä. Matkansa saaliina hän merkitsi muistiin noin 90 kansanrunoa, joista useimmat olivat loitsuja, ja sen lisäksi paljon muuta tietoutta suomalaismetsistä ja niiden väestöstä.


Gottlundin matkat suomalaismetsissä johtivat myös käytännöllisiin tavoitteisiin. Hän jakoi suomankielistä kirjallisuutta kansalle, joka ei ollut ennen nähnyt kielestään riviäkään painettuna. Hän sai hyvän kuvan metsäsuomalaisten vaikeuksista: Ruotsissa heitä vainosivat ruukit, Norjassa sahayhtiöt. Gottlundissa kypsyi ajatus, että Ruotsin ja Norjan rajaseudulle oli perustettava puhtaasti suomalainen alue, jonka piirissä metsäsuomalaiset itse hallitsisivat itseään. Gottlund arvioi suomalaisväestön suuruudeksi peräti 50 000 henkeä.

Uuden vähemmistöalueen maantieteelliseksi keskipisteeksi Gottlund suunnitteli Röjdenjärveen Norjan puolelle pistävää niemeä, jonne hänen mielestään sopisi rakentaa suomalainen kirkko. Lisäksi syvemmälle erämaihin olisi ollut rakennettava vielä kaksi kappelia.

Uppsalaan palattuaan Gottlund ryhtyi laatimaan esitystä seuraavan vuoden valtiopäiville itsenäisen pienoistasavallan perustamisesta Värmlannin pohjoisiin erämaihin kahden puolen rajaa. Hän esitteli suunnitelmansa Ruotsin kruununprinssi Oscarille Uppsalassa maaliskuussa 1822 ja kertoi samalla suomalaisten vaikeasta sosiaalisesta asemasta. Kruununprinssi otti Gottlundin suojelukseensa. Tämä jätti vuoden 1823 valtiopäivien pappissäädylle esityksen, että suomalaisalueiden pappien tulisi opettaa suomalaisväestöä suomen kielellä. Valtiopäivien aikaan saapui Gottlundin värväämä 12-jäseninen lähetyskunta suomalaisten talonpoikien edustajia Tukholmaan. Kohahdus kävi pääkaupungin seurapiireissä, kun kuningas Kaarle XIV Juhana ja kruununprinssi ottivat vastaan tämän eksoottisen lähetystön.

Kaikki näytti aluksi hyvältä, mutta ennen pitkää Värmlantia edustavat piirit valtiopäivillä, erityisesti kirkonmiehet ja ruukinomistajat, keräsivät voimansa vastarintaan. Gottlundin ehdotus jätettiin maaherran tutkittavaksi ja Gottlund itse passitettiin takaisin harjoittamaan opintojaan Uppsalaan sekä kehotettiin häntä olemaan sotkeutumatta valtakunnan asioihin. Viranomaiset huomauttivat, että Gottlund oli Venäjän alamainen, ja on ymmärrettävää ajan poliittisten olojen valossa, että häneen lankesi Venäjän agentin leima. ”Yleisvaltakunnallisilla intresseillä”, niin kuin Suomessa autonomian aikana Venäjän vaikutuksesta tavattiin sanoa, ei ollut kuitenkaan mitään tekemistä Gottlundin ehdotuksen kanssa.

Gottlundin suunnitelma suomalaistasavallasta ei lopulta johtanut muuhun konkreettiseen kuin että Värmlannin takamaille syntyi useita uusia ruotsalaisia seurakuntia ja että suomalaislapsia varten perustettiin ruotsinkielinen kiertokoulu.

Gottlund kävi kirjeenvaihtoa suomalaismetsissä asuvien ystäviensä kanssa aina kuolemaansa vuoteen 1875 saakka. Laajempia teoksia metsäsuomalaisista hän ei julkaissut, mutta hänen laaja dokumentaationsa muodostui myöhempien tutkijoiden aarreaitaksi. Jo varhain Gottlundia ryhdyttiin kutsumaan ”metsäsuomalaisten apostoliksi”. Hänen muistoaan kunnioitettiin suomalaismetsissä. Hänelle pystytettiin patsas Grue Finnskogiin Svullryassa. Kivessä oli aluksi ”porträttmedaljong”, muttae korvattiin myöhemmin 1950-luvun alussa Nina Sailon tekemällä pronssisella korkokuvalla. Se esittää vanhempaa Gottlundia, mutta Södra Finnskogenin kirkolla Bograngenissa on korkokuva profiilissa nuoremmasta Gottlundista. Sama korkokuva on Juvalla Savossa Gottlundin lapsuuspitäjässä.

Gottlundin matkojen jälkeen suomalaismetsät jälleen unohtuivat Suomessa. Suomalaisten kielentutkijoiden matkat suuntautuivat suomalaisten oletettuun alkukotiin ja suomalaisten kielisukulaisten pariin Volgan varrelle, Uralille ja Siperiaan sekä lopulta myös Kaukasian ja Kiinan rajoille. Sinne suuntautuivat myös luonnontieteellisten tutkimusmatkailijoiden matkat. Kansanrunoutta taas kerättiin Venäjän Karjalasta ja Inkeristä. Koko Venäjän keisarikunnan, suuren imperiumin, maat olivat avoinna suomalaisille tutkijoille. Lähes systemaattisesti toteutettu tutkimusmatkailu tuottikin ainoalaatuiset tulokset.

Huomiota metsäsuomalaisiin osoitettiin uudelleen vasta 1800-luvun lopulla. Nuori varhain kuollut kielitieteilijä Torsten G. Aminoff (1838-1881) teki vuonna 1871 tutkimusmatkan Värmlannin suomalaisten pariin ja julkaisi vuonna 1876 heistä teoksen ”Tietoja Vermlannin suomalaisista”. Myös kuuluisa kansanrunoudentutkija Kaarle Krohn keräsi vuonna 1885 joitakin kansanrunoja metsäsuomalaisilta. Samana vuonna vieraili nuori suomalainen kielentutkija Petrus Nordmann (1858-1923) Ockelbon suomalaismetsissä läntisessä Gästrikelandissa ja myöhemmin kesällä 1887 useissa Värmlannin pitäjissä sekä Grue Finnskogissa Norjassa. Nordmann teki myös laajoja arkistotutkimuksia Tukholmassa, Karlstadissa ja Uppsalassa ja esitti vuonna 1888 Helsingin yliopistossa väitöskirjan ”Finnarne i mellersta Sverige”. Nordmannin selväpiirteistä teosta pidetään edelleen ehkä parhaimpana kuvauksena Keski-Skandinavian suomalaisasutuksesta. Hän kertoo siinä yksityiskohtaisesti myös Gottlundin tasavaltahistorian. Ilokseni sain ostaa sen faksimilepainoksen vain pari kuukautta sitten, kun vierailin suomalaismetsissä.

Ehkä voin vielä huomauttaa siitä, että Petrus Nordmannin setä oli kuuluisa suomalainen luonnontutkija Alexander von Nordmann, Odessan ja Helsingin yliopistojen professori, jonka teokset eteläisen Venäjän ja Mustanmeren ympäristön maiden hyönteisistä ja paleontologiasta ovat alansa klassikoita.

Torsten G. Aminoffin ja Petrus Nordmannin hyvät tiedot palvelivat lähtökohtina, kun puhtaasti suomenkieliset uuden polven kansanrunoudentutkijat ja kielitieteilijät kiinnostuivat heti vuosisadan vaihteen jälkeen metsäsuomalaisista. Vuonna 1905 suunnisti heidän pariinsa nuori kielitieteilijä Väinö Salminen (1880-1947), joka keräsi kansanrunoja mutta ikuisti myös ilmeisesti ensimmäisenä valokuvalevyille Juhoilan ja muiden suomalaistalojen pihapiirit ja ihmiset. Salminen, joka varsinkin vanhemmiten oli verraton jutunkertoja ja kaskuilija, valisti paljon muita tutkijoita metsäsuomalaisista. Vanhoilla päivillään hän julkaisi viehättävät muistelmateokset ”Vaeltajan tarinoita” ja ”Vallattomilta vaellusvuosilta”, joissa metsäsuomalaisetkin saivat osansa.

Vain kaksi vuotta Salmisen jälkeen kesällä 1907 lähti metsäsuomalaisten pariin Savosta syntyisin oleva kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885-1963), joka aikanaan ansioitui sekä suomen kielen murteiden että sen lähisukukielten kartoittajana. Kettunen matkusti laajasti myös Karjalassa ja Baltiassa, hän johti Viron vapaussodassa suomalaisten vapaaehtoisten siviilikansliaa, hän oli Tarton yliopiston professorina ja hän piti vuosikymmenien ajan kiinteää yhteyttä Unkariin. Kettunen rakastui jo ensi matkallaan vuonna 1907 metsäsuomalaisiin ja teki heidän pariinsa yhteensä peräti kahdeksan tutkimusmatkaa, viimeisen vuonna 1937. Hän kävi metsäsuomalaisissa vielä toisen maailmansodan jälkeenkin.

Kettunen, joka esiintyi myös kaunokirjailijana, tosin salanimellä, kertoi matkakirjoissaan verrattoman elävästi kokemuksistaan metsäsuomalaisten parissa. Komean Gottlundin vertainen Don Juan lyhytkasvuinen savolaismies Kettunen tuskin oli, mutta ei hänkään malta olla kertomatta kokemuksistaan Juhoilan talon jo neljääkymmentä lähentelevän tyttären Vilhelmiinan kanssa. Kun Kettunen liikkui metsäsuomalaisten parissa savolaisen maalaismiehen asussa, eivät kertojat osanneet pitää häntä oikein tutkijana, olihan Salminen vielä kulkenut suomalainen ylioppilaslakki päässään.

Kettusen huomiot metsäsuomalaisten kielestä – hän tunsi myös fonetiikkaa – olivat jo varsin tarkkoja. Ihanan elävää ja ilmeikästä on hänen kuvauksensa suomen ja ruotsin kielen sanojen sekoittumisesta 1900-luvun alun metsäsuomalaisten kielessä.

Jo Lauri Kettusen käyntien aikana suomen kielen taitajien joukko suomalaismetsissä oli supistunut eräisiin harvoihin yksilöihin. Heidän lisäkseen Kettusen arvion mukaan vielä viitisensataa henkilöä osasi puutteellista suomen kieltä.

Venäjän rajat sulkeutuivat suomalaisilta tutkijoilta vallankumouksen jälkeen viimeistään vuodesta 1919. Suomalaisten kielimiesten ja kansanrunoudentutkijoiden huomio kääntyi nyt toisaalta etelään lähinnä virolaisiin ja vepsäläisiin sekä pieneen liiviläisheimoon Riianlahden rannalla. Toisaalta mielenkiinto saattoi nyt suuntautua entistä enemmän myös lännen suuntaan. Niin kuin tässä seminaarissa esiintynyt Einar Niemi on yhdessä Knut-Einar Eriksenin kanssa kirjassaan ”Den finske fare” vuonna 1981 kertonut, suomalainen matkakirjailija ja maantiede-esseisti Ernst Lampén ja itseoppinut kansatieteilijä ja kirjailija Samuli Paulaharju tekivät 1920-luvulla matkoja Pohjois-Norjaan suomalaisten kveenien pariin ja heitä seurasi esimerkiksi kirjailija ja lehtimies Ilmari Turja, joka suuntasi myös poliittista ja valtiollista mielenkiintoa kveeneihin.

Suomalaisten tutkijoiden kiinnostus suuntautui tässä vaiheessa myös Ruotsin Länsipohjan ja Norrbottenin suomalaisväestöön. Kansallismieliset suomalaiset kantoivat erityistä huolta siitä, että Ruotsin suomalaisväestö ei saanut opetusta suomen kielellä.

En malta olla tässä yhteydessä kertomatta, että Keski-Skandinavian ohella suomalaiset asuttivat 1600-luvulla myös pohjoista Ruotsia, erityisesti niin sanottua Uumajan Lappia. Sinne muutti muun muassa vuonna 1678 Suomen Kuusamosta uudisasukas Johan Filipson Hilduinen Örträskin Lyckseleen. Hänellä oli paljon poikia, ja kolme vuosisataa myöhemmin 1970-luvulla laskettiin, että hänellä oli Ruotsissa yhteensä 50 000 jälkeläistä. Nämä puuhasivat kaukaiselle esi-isälleen patsaan, jonka tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli lupautunut paljastamaan kesällä 1978. Kun presidentti kuitenkin sai esteen, minut komennettiin opetusministeriön kansliapäällikön (valtiosihteerin) ominaisuudessa paljastusmatkalle. Lyckseleen sähkötettiin, että Numminen saapuu. Tunnettu trubaduuri M.A. Numminen oli jo silloin hyvin suosittu Ruotsin nuorison keskuudessa. Hänen luultiin saapuvan, ja voitte arvata, että minulla oli paljon nuoria kuulijoita Lyckselen kirkonkylässä. Kirjoitin vaikuttavasta matkasta ja Hilduisesta aikanaan kuvauksen Suomen Kuvalehteen.

Oli luonnollista, että 1920- ja 1930-luvulla myös entistä laajempi mielenkiinto kohdistui metsäsuomalaisiin ja nuorten tutkijoiden matkat heidän pariinsa lisääntyivät. Viimeiset metsäsuomalaiset asuivat kaikki Juhoilan talon lähettyvillä Östmarkin pitäjässä. Heitä haastattelivat vuosina 1930-1932 Sanakirjasäätiön stipendiaatit Maija Juvas, Astrid Reponen, Helmi Helminen, Tahvo Liljeblad sekä Martti ja Lyyli Rapola. Näistä Martti Rapola oli kuuluisa suomen kielen tutkija, erityisesti suomen kirjakielen synnyn selvittäjä.

Esimerkiksi vuosina 1934-1935 suomalaismetsiä kierteli pastori Frans Kärki, originelli pappismies, jonka kokoelmat metsäsuomalaisista muodostuivat varsin suuriksi. Hänen poikiaan oli muutoin ehkä kuuluisin suomalainen tangosäveltäjä Toivo Kärki. Myös Tornionlaakson suomalainen Matti Mörtberg kuului ahkeriin Värmlannin kävijöihin. Hänen kielennäytteensä Uppsalan murrearkistossa ovat tasoltaan erinomaisia.

Muita etevämmän tutkimustyön suoritti Norjan Finnskogenissa ja Värmlannissa kuitenkin suomalainen kansatieteilijä Albert Hämäläinen (1881-1949), jonka teos ”Keski-Skandinavian suomalaiset” valmistui vuonna 1941 mutta julkaistiin sotavuosien tähden suomeksi vasta vuonna 1947. Jo sitä ennen se ilmestyi Ruotsissa pohjoismaisen museon kustantamana vuonna 1945 nimellä ”Bostads- och byggnadsskick hos skogsfinnarna i Mellan-Skandinavien”. Teos sisältää yksityiskohtaisen kuvauksen metsäsuomalaisten asuntokulttuurista ja sen loppuun sisältyy lyhyt kuvaus metsäsuomalaisen kansanelämän varhaisvaiheista. Hämäläisen valokuvat ja piirrokset ovat varsin tarkkoja ja asiantuntevia. Hän on myös etevällä tavalla verrannut metsäsuomalaisten rakennuskulttuuria vastaavaan suomalaiseen rakentamiseen. Kansanelämän kuvaus taas on erityisen mielenkiintoista siitä syystä, että hän katsoo sen kuvaavan vanhaa suomalaiskulttuuria Savosta, kulttuuria, joka jo Suomesta oli hävinnyt.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisten kielentutkijoiden mielenkiinto metsäsuomalaisiin edelleen jatkui, joskaan paljon uutta ei ollut enää kerättävissä. Virolainen tiedemies, Lundin yliopiston professori Julius Mägiste teki pitkiä patikkamatkoja suomalaismetsissä ja keräsi viimeiset tiedot Värmlannin kielestä paikannimien valossa sekä julkaisi niistä kolmiosaisen teoksen.

Viimeisiä Värmlannin suomen kielen tutkijoita oli professori Pertti Virtaranta (1918-1997), joka matkaili maakunnassa monia kertoja vuodesta 1954 alkaen. Hänen teoksensa ”Suomalaismetsissa” ilmestyi vuonna 1997. Varsinkin Virtarannan valokuvat ovat erinomaisia.

Suomalaisten tutkijoiden ohella myös eräiden ruotsalaisten ja norjalaisten tutkijoiden huomio on kohdistunut metsäsuomalaisiin, mutta he eivät kuulu tämän katsauksen piiriin.

1930-luvun tutkimusmatkailun yhteydessä muutamat vielä suomen kieltä puhuvat metsäsuomalaiset tulivat erityisen tunnetuiksi suomalaisen yleisön piirissä. Näihin kuului etevä perinteen ja muinaisrunouden taitaja Kaisa Vilhuinen, joka oli erityisesti Lauri Kettusen ystävä. Toinen suuri muistitiedon osaaja oli Niittahon Jussi, jonka on sanottu olleen viimeinen suomea puhunut metsäsuomalainen. Hän kuoli vuonna 1965 yli 90 vuoden ikäisenä. Hän tuli niin tunnetuksi suomalaisten kävijöiden keskuudessa, että Helsinkiin perustettiin erityinen Niittahon Jussin seura, jossa suomalaiset Värmlannin kävijät kokoontuivat ja joka myös järjesti metsäsuomalaisten Suomen matkoja.

Metsäsuomalaisista on Suomessa tietysti kerrottu Suomen historian yleisesityksissä. Viimeksi on filosofian tohtori Kari Tarkiainen, Ruotsin valtionarkiston korkea virkamies ja viimeksi Suomen kansallisarkiston pääjohtaja, kertonut heistä vuosina 1990 ja 1993 julkaisemassaan kaksiosaisessa teoksessa ”Finnarnas historia i Sverige”. Huomattavasti lyhennettynä sama esitys sisältyy Turussa toimivan Siirtolaisuusinstituutin siirtolaisuuden historian Ruotsia käsittelevään osaan ”Suomalaiset Ruotsissa”, joka ilmestyi vuonna 2000.

Totuuden nimessä on myönnettävä, että kovin laajalle tutkijapiirien ulkopuolelle tieto Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten olemassaolosta ei kuitenkaan ulottunut. Kuvaavaa tälle on, että asia tuli suomalaisten laajempaan tietoisuuteen vasta vuonna 1967, kun Ruotsin pääministeri Tage Erlander vieraili Suomessa hyvän ystävänsä presidentti Urho Kekkosen luona. Kun kerrottiin, että Erlander polveutui metsäsuomalaisista, ulotettiin hänen matkansa myös Savoon. Kuuluisa suomalainen pilapiirtäjä Kari Suomalainen julkaisi Helsingin Sanomissa pilapiirroksen, miten savolaisukko lukee ihmeissään sanomalehdestä, että Ruotsin pääministeri on sukujaan Savon puolesta, ja kyselee, miten paljon siinä mahtaa olla perää. Piirroksessa koko perheellä, vieläpä kissallakin, on samanlainen naama kuin Erlanderilla. (Panen kuvan kiertämään.)

Eríkoinen kulttuuriyhteys Suomesta Keski-Skandinavian suomalaisiin syntyi toisen maailmansodan jälkeen, kun suomalaiset kuvanveistäjät aviopari Alpo Salo (1877-1955) ja Nina Sailo (1906-1998) perheineen oleskelivat vuosina 1951-1953 suomalaismetsissä. Kuvanveistäjä Alpo Sailo oli kareliaanisen kulttuuripiirin keskeisiä jäseniä jo 1800- ja 1900-luvun taitteessa, Karjalan ja Unkarin kävijöitä ja Akseli Gallen-Kallelan läheisiä ystäviä. Sailo veisti muotokuvat lähes kaikista kalevalaisten laulujen laulajista, mutta myös Kalevalan tutkijoista ja Kalevalan kääntäjistä eri puolilta maailmaa. Sailon kuoleman jälkeen hänen toinen puolisonsa, Alpo Sailoa huomattavasti nuorempi Nina Sailo jatkoi samaa työtä. Sailojen kokoelma Kirkkonummella Helsingin läheisyydessä on ainoalaatuinen kansallinen aarre. Olen iloinen, että minulla oli mahdollisuus luoda läheinen yhteys Nina Sailoon ennen hänen myöhäistä kuolemaansa ja kuulla hänen jännittävistä sukulaisyhteyksistään suuriin pietarilaisiin taiteilijasukuihin.

Sodan aikana 1940-luvun alkuvuosina Sailon pariskunta oleskeli Itä-Karjalassa tehdäkseen muotokuvia vielä elossa olevista kalevalaisten runojen laulajista. Ilmeisesti tämän pitemmän oleskelun hyvä taiteellinen saalis oli lähtökohtana, kun Sailot lähtivät vuonna 1951 Keski-Skandinavian suomalaismetsiin ja elivät täällä vuosina 1951-1953. Näinä vuosina ikuistettiin monet suomalaismetsien ihmiset kipsiin. Kaikkiaan Sailolta on täällä toistasataa työtä, muotokuvia, piirroksia ja muun muassa kaksi mitalia. Alpo Sailon kuoleman jälkeen Nina Sailo jatkoi yhteyksiä suomalaismetsiin, muun muassa Gottlundin patsaan reliefit ovat hänen tekemiään.

Kun Selma Lagerlöf vieraili vuonna 1912 Suomessa, muovaili Alpo Sailo muotokuvan hänestä. Pysti haettiin Värmlantiin syksyllä 1951 malliksi uutta muotokuvaa varten, joka tehtiin Rottnerosissa 1951-1952. Vuoden 1912 muotokuva hävisi sittemmin varastosta Värmlannissa.

Alpo Sailolla oli Nina Sailon kanssa neljä lasta, jotka osin kasvoivat täällä suomalaismetsissä. Lapsissa syntyi suuri rakkaus suomalaismetsiä ja niiden kansaa kohtaan, ja he puolestaan ovat sen jälkeen lukuisia kertoja vaeltaneet ja vierailleet täällä. Pojista arkkitehti Árpád Sailo on erityisen kiinnostunut vanhasta puurakentamisesta. Hänen johdollaan ja paljolti myös hänen työllään on viime vuosina rakennettu Kauko-Karjalaan Venehjärven kylään kaunis tsasouna vanhalla tyylillä ja vanhoilla rakennusmenetelmillä. Mukana on ollut innostunut suomalainen talkoojoukko. Árpád Sailo on ollut useita kertoja jo 1960-luvulta lähtien vanhojen rakennusten entistämistöissä Värmlannin suomalaismetsissä. Parhaillaan hän valmistelee suunnitelmaa, jolla suomalaismetsien vanhoja pihapiirejä ja rakennuksia piirrettäisiin talteen erityisen tarkoin ja yksityiskohtaisin menetelmin.

Suomessa on Helsingin teknillisessä korkeakoulussa kehitetty mittaus- ja piirrostekniikka, jolla rakennukset siirretään paperille kaikkine teknillisine yksityiskohtineen. Piirrokset ovat kuin hienoja grafiikan töitä. Otin mukaani teoksen, jossa esitellään rakennuspiirustuksia Karjalan kannakselta, Uudenmaan rannikolta Rosalasta ja Vaasan saaristosta Björköstä. Piirrokset ovat teknillisen korkeakoulun opiskelijoiden tekemiä.

Árpád kertoi minulle muutamia päiviä sitten puuhaavansa tulevaksi kesäksi piirrosleiriä Norjan suomalaismetsiin ja Värmlantiin. Osanottajia tulisi kaikkien Pohjoismaiden arkkitehtikouluista Islantia myöten. Árpád kertoi saavansa Euroopan unionin rahoitusta hankkeeseen ja pyytävänsä sitä myös Pohjoismaiden kulttuurirahastolta. Raha kuitenkin tulee vain sillä edellytyksellä, että vastaava summa myös kansallisia varoja on käytettävissä. Täytyy vain toivoa, että Árpádin suunnitelma onnistuu, sillä se sitoo uutta mielenkiintoa Keski-Skandinavian suomalaisiin niin Norjan suomalaismetsiin kuin Ruotsin Värmlantiin.

Valittaen minun täytyy todeta, että vain harvat nykypäivän suomalaiset tuntevat suomalaismetsien suurenmoiset maisemat Ruotsin Värmlannissa ja Norjan Finnskogenissa. Näin puhtaana säilyneitä ja rauhallisia alueita meidän on vaikeata löytää Suomestakaan. Ennustan, että löytöretki Keski-Skandinavian suomalaismetsiin on tulossa.

Tulosta

Tämä dokumentti

Päivitetty 9.12.2004


© Suomen suurlähetystö, Oslo | Tietoa palvelusta  | Yhteystiedot